![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif){kind=small}
Sitä odotettiin. Sitä pelättiin. Sen lähestymiselle luimisteltiin. Ja siitä selvittiin voittajina. Taas kerran.
Rova. Tykistön loppusota. Lähes vuorokausi junassa, minkä jälkeen 10 päivää metsän siimeksessä, Lapin pakkasten armoilla. Pakkasta piti olla ainakin 30 astetta ja lunta puolireiteen. Sen lisäksi piti siirtyä joka päivä ja joka yö ja unohtaa yöunet näiden viikkojen ajaksi. Kaikkea sitä.
Harjoitus lähti käyntiin tyypilliseen tapaan aikaisella herätyksellä ja siitä seuranneella sähellyksellä, kun valvoja kusi hommansa. Emme ehtineet syödä aamupalaa ja lähtö kohti Vuohijärven asemaa meni täydelliseksi kaaokseksi. Ihan perussettiä PV:ltä, kun puolet miehistä ei millään mahdu kyytiin ja joka puolelta tunkee lisää taistelijoita, joilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä pitäisikö heidän lähteä Rovalle vai ei. Olin vaunun nro 10 esimies ja hermoni riekaleina jo viiden aikaan aamusta. Ja olin ollut vasta puolitoista tuntia hereillä. Nälkä ei auttanut asiaa ollenkaan. Minut tuntevat tietävät kuinka herttaisella tuulella olen nälkäisenä.
Kaiken töppäilyn ja säätämisen jälkeen vihdoin saimme itsemme Vuohijärvelle, missä sitten odoteltiinkin päälle pari tuntia junan saapumista. "Aina on kiire odottamaan". Sitä oli aivan pakko herätä puoli neljältä, jotta voidaan kahdeksan jälkeen nousta junaan. Enihuu, sain makuuvaunun ja taas kerran järjettömän määrän kommelluksia jälkeen joukkoni sen uumeniin. Johtajat valtasivat itselleen pienen loosin ja elivät leveästi. Päivystysvuoro puski päälle, joten yritin mennä nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Junapuhuttelussani tyypillisen mielistelevään tyyliini uhkasin irroittaa pään jokaisen sellaisen taistelijan harteilta, joka tulee tönimään vaunun esimiehen hereille, jos eivät sukkaa osaa jalkaan laittaa. Sitä varten on päivystäjä. Olin sentään saanut syötyä edes vähän, kun eväspussit jaettiin hyvin nopeasti junaan nousun jälkeen.
Rova käynnistyi sillä, että meillä oli jo junassa kaksi siirtymistä. Vaunu 10:ssä oli parhaimmillaan 9 astetta lämmintä, joten junan esimies päätti tiivistää meidät muihin vaunuihin. Yhtään ei ollut minun näppini siinä pelissä, että johtajat pääsivät mukavan viileään vaunuun. Vaihtoehdot olivat sauna, sauna ja viileä. Lämmitys toimi tasaisesti kautta junan ja silleen. Junamatka oli harvinaisen levoton ja aamulla kuuden aikoihin herätys toi mukanaan perhoset vatsanpohjaan. Mitenköhän tästä selvittäisiin?
Ensimmäinen viikko oli huollolla rauhoitettu. Siirryttiin vain ensimmäisiin asemiin ja sitten torstaina toisiin. Lauantaina olin jo läpeensä turhautunut ja kiukkuinen. Kirjoitin sotapäiväkirjaani, että mä halusin vuotaa verta, hikeä ja jopa kyyneliä tän harjoituksen eteen ja mitä mä nyt teen? Istun taas teltassa ja yritän keksiä tekemistä. Sääkin oli kaikkea muuta, kuin kertomuksissa. Pakkasta oli pahimmillaan ehkä viisi asetta ja luntakin vain viitisentoista senttiä. En ollenkaan osannut sanoa olinko Pahka- vai Rovajärvellä, niin samankaltaista siellä oli - kunnes pääsin käymään komentopaikalla. Se oli vaaran laella ja sieltä tunnistin Lapin käkkärämäntyineen. Hymyhän siitä levisi kasvoille saman tien. Vielä leveämmäksi se kävi, kun lauantai-illan käskynannossa tuli määräys koostaa kaksi kivääriryhmää joukkueen puolustusammuntoihin, joissa itse toimin j-johtajana. Yhden ryhmän saisin vielä komennon joukoista. Sunnuntaiaamuna kävin myös tiedustelemassa uudet asemat ja sain vihdoinkin kirjoittaa kirjaani, että nyt alkoi huollonkin osalta tämä haistavittu-vaihe.
Sunnuntaina käytiin siis ampumassa. Näitä Rovajärven puolustusammuntoja oli hehkutettu maasta taivaisiin ja sanottiin, että ne jättävät Taipalsaaren ammunnat kauas jälkeensä. Mutta mitä ihmettä, osasin mosien P-kaudella rakentaa parista metristä lautaa ja narua paremmat taisteluradat! Olin äärimmäisen pettynyt. Ja mielestäni toimintani ei ollut mitenkään sen arvoista, että ammuntojen johtaja oli aivan rakastuneen oloinen. Se rakastui myös juurikin siihen komennosta tulleeseen alikessuun, jonka nyt kaikki tietävät olevan yksi parhaista ihan millä mittarilla tahansa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten se mies ei päässyt RUK:iin. Joka tapauksessa, hirveä määrä kehuja saatiin, mutta Taipalsaaren pimeäammunnat säilyvät edelleen ammuntojen listaykkösinä.
Mutta tosiaan, sunnuntaista se lähti, kun siirryttiin järjestelmävaiheeseen. Sitten oli jaosjohtajakin tyytyväinen, kun tekemistä riitti. Mulla oli kerrankin isompi pumppu mukana ja miehiä vilisi asemissani päälle 40. Seuraavan kerran jäätiin paikoillemme tiistai-iltana, jotta keskiviikkona ehdittäisiin kunnolla laskea kalusto ja valmistautua torstain kotiinpaluuta varten. Huoltoa kun ei olekaan ihan niin näppärä liikutella, kuin tykkejä.
Toiseksi viimeisten asemien kanssa kävi hassusti. Oltiin paikallaan ajoon valmiudessa, eli roinat oli pakattu ja tartti vain kaasua painaa heti luvan tultua. Olin jo niin väsynyt ja ajatukseni sen verran yksioikoisia, että oletin tietenkin tiedon tulevan automaattisesti ensin jaosjohtajalle ja sitten minä lähettäisin sen eteenpäin muille ryhmilleni. Kävikin sitten niin, että tieto siirtymisestä tuli aivan toisesta suunnasta ja sen kulku katkesi kesken kaiken. Minä en siis koskaan saanut tietää, että tuli lupa lähteä ja sittenhän istuin hölmistyneenä säiliöauton hytissä katselemassa, kuinka lämärit ja spadet ja joitakin muitakin kiitää ohi. Tuli pieni paniikki ja juoksin lähimmän kouluttajan luo, että voiskos mitenkään ottaa yhteyttä tuonne ylempiin tahoihin, että onko meillä lupa liippua - jaokseni karkasi! Homma levähti käsiin aivan täysin, mutta siitä selvittiin yllättävän hyvin. Uusissa asemissa sinkosin autosta ulos tarkastamaan, että kaikki mieheni ovat päässeet perille ja tietenkin törmäilin koko ajan kouluttajiin, jotka auliisti kertoivat mulle yksitellen kukin vuorollaan, että tää kusee. Ai, en huomannut! Pienellä salapoliisityöllä sain vihdoin kasattua kuvan siitä, mitä tossa ajoonlähdössä oikein tapahtui. Porin prikaatihan siinä tapahtui. Ja epäpätevä viestimies. Viesti oli tullut lämäreille ja sieltä oli taistelija levittämään sitä eteenpäin. Spadet saivat käskyn, mutta sitten kuljetusvälineryhmän ja viestimiehen välissä oli Porin prikaatin taktinen taistelujohtokeskus, eikä viestimies älynnyt tarkistaa kenelle sen "AJOON!"-komennon huusi. Pori lähti ajoon ja ollensa nimensä veroisia nopean toiminnan joukkoja, ehtivät änkeä meidän valmiiksi lähtökuopissa olevan marssiryhmityksen väliin. Mä sain viestin vasta monen minuutin jälkeen. Pori ajoi muutaman kilometrin eteenpäin, ennen kuin niillä hehkulamppu välähti. "Jätkät... ei muuten tainnut olla meille se ajoon-käsky...". Loppujen lopuksi en voinut kuin nauraa kyseiselle kömmähdykselle. Eihän se olisi ollut harjoitus eikä mikään, ellei jotain tollaista edes kerran tapahtuisi.
Tarinoita riittäisi vielä vaikka kuinka. Keskiviikkona käytiin pienen ryhmän kanssa ihmettelemässä tykkejä. Sääli on olla tykkimies, jos ei ole koskaan edes tykkiä nähnyt. Alikit naureskelivat tykkimiehilleen, että kunhan toi meidän koksu näkee sen tykin, se varmaan taas alottaa sellaisen tarinaryöpyn, että te ette tajua siitä mitään. Ja niinhän siinä kävi. Koin vastustamatonta tarvetta kertoa kaiken, mitä tuliasemissa ja maalialueella tapahtuu missäkin vaiheessa ja mitä kukakin yksittäinen tykkiryhmän jäsen tekee. Vasta jälkeenpäin sain selityksen niille virneille, joita huoltomiesten kasvoille ilmestyi. Perhanan alikessut!
Koko Rovan ajan mulla oli järjetön ikävä takaisin tykeille. Jouduin tyytymään siihen, että kuuntelin, kuinka lähtölaukaukset ja hetken päästä iskemät jylisivät kaikkialla ympärillä. Mielestä hiipi esiin kaikenlaisia muistoja ja Hamina tuli taas uniin. Eräs keskustelu kessun kanssa toi niin pahan olon, että oli pakko kadota yksinäisyyteen hetkeksi. Ai miten niin tää sota on hieman raskaampaa, kun oikeastaan missään vaiheessa ei ole ollut sitä omaa tupaa tukena ja turvana? Hieno huomio, mutta oliko ihan pakko. Koksu meni rikki, taas kerran. Teki mieli sanoa, että kokeilepa kuule itse ja tule sitten ihmettelemään. Ehkä jonain kauniina, armeliaana päivänä mä saan haavani nuoltua sen verran puhtaaksi, ettei ne enää joka kerta asiasta mainittaessa repeydy auki. Sitä odotellessa.
Oli aika upea saavutus näillä hermoilla, että ainoastaan kerran katkesi pinna niin pahasti, että alkoi tavarat lentää ja huusin kurkku suorana. Yllättäen taas erältä nimeltä mainitsematon lääkintäryhmä oli asialla. Sinä aamuna vannoin, että loppusodasta tulee näille kavereille helvettiä. Sinä aamuna mun mittani täyttyi niiden saamattomasta ja epäpätevästä johtajasta. Minkään muun ryhmän kanssa ei ole tuollaisia ongelmia ja ne ongelmat johtuvat ihan vain johtajan puutteesta. Homma luisti sillä ryhmällä vain, kun mun kakkoseni meni paikalle ja näytti esimerkkiä. Sitten tulin minä ja yhtäkkiä kaikki katosivat jonnekin... Vääpeli (mun varajohtajani) kertoi mulle vihdoin mistä se johtuu. Ne kuulemma pelkäävät mua. Ja tuon erään aamun höykytyskin varmasti auttoi asiaa paljon. Tosin sen jälkeen olin tyytyväinen, kun ryhmän jäsenet tulivat pienelle äänellä kertomaan mulle, että ne eivät ole saaneet vuorokauteen syödyksi. Silloin leimahti toisen kerran hyvin lyhyen ajan sisään ja olin hyvin lähellä telottaa sen ryhmänjohtajan siihen paikkaan. Ei kai ihmekään, että miehet on vähän poikki, kun johtaja ei perkele huolehdi siitä, että ne saavat syötyä! Tunsin itseni hieman typeräksi, koska olin juuri äsken raivonnut niille naama punaisena ilmeisen turhaan. Toivoin, ettei siihen koskaan tarvitsisi mennä, mutta vihdoin mun oli pakko mennä kouluttajan juttusille. Mun paukkuni ja kikkani kyseisen ryhmänjohtajan paskamahan kanssa ovat täysin lopussa. Koko johtajakauteni olen paininut saman ongelman kanssa ja se ei kuin vain pahene. Verenpaineeni nousee, kun edes ajattelen asiaa.
Luojan kiitos tämän palveluksen jälkeen mun ei enää tarvitse sen ongelman ääreen istua. En voisi kuvitellakaan lähteväni sotaan sen ryhmän kanssa. Tai sitten ampuisin sen ryhmänjohtajan ja nostaisin erään kunnostautuneen tykkimiehen siihen rooliin.
Oliskohan se Rovasta tällä erää. Seuraavaksi valmistautuisi Sailan ja Otson kihlajaiskahveihin. Ens viikonloppuna moikkaamaan kaveria Hämeenlinnaan <3
Rova. Tykistön loppusota. Lähes vuorokausi junassa, minkä jälkeen 10 päivää metsän siimeksessä, Lapin pakkasten armoilla. Pakkasta piti olla ainakin 30 astetta ja lunta puolireiteen. Sen lisäksi piti siirtyä joka päivä ja joka yö ja unohtaa yöunet näiden viikkojen ajaksi. Kaikkea sitä.
Harjoitus lähti käyntiin tyypilliseen tapaan aikaisella herätyksellä ja siitä seuranneella sähellyksellä, kun valvoja kusi hommansa. Emme ehtineet syödä aamupalaa ja lähtö kohti Vuohijärven asemaa meni täydelliseksi kaaokseksi. Ihan perussettiä PV:ltä, kun puolet miehistä ei millään mahdu kyytiin ja joka puolelta tunkee lisää taistelijoita, joilla ei ole harmainta aavistustakaan siitä pitäisikö heidän lähteä Rovalle vai ei. Olin vaunun nro 10 esimies ja hermoni riekaleina jo viiden aikaan aamusta. Ja olin ollut vasta puolitoista tuntia hereillä. Nälkä ei auttanut asiaa ollenkaan. Minut tuntevat tietävät kuinka herttaisella tuulella olen nälkäisenä.
Kaiken töppäilyn ja säätämisen jälkeen vihdoin saimme itsemme Vuohijärvelle, missä sitten odoteltiinkin päälle pari tuntia junan saapumista. "Aina on kiire odottamaan". Sitä oli aivan pakko herätä puoli neljältä, jotta voidaan kahdeksan jälkeen nousta junaan. Enihuu, sain makuuvaunun ja taas kerran järjettömän määrän kommelluksia jälkeen joukkoni sen uumeniin. Johtajat valtasivat itselleen pienen loosin ja elivät leveästi. Päivystysvuoro puski päälle, joten yritin mennä nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Junapuhuttelussani tyypillisen mielistelevään tyyliini uhkasin irroittaa pään jokaisen sellaisen taistelijan harteilta, joka tulee tönimään vaunun esimiehen hereille, jos eivät sukkaa osaa jalkaan laittaa. Sitä varten on päivystäjä. Olin sentään saanut syötyä edes vähän, kun eväspussit jaettiin hyvin nopeasti junaan nousun jälkeen.
Rova käynnistyi sillä, että meillä oli jo junassa kaksi siirtymistä. Vaunu 10:ssä oli parhaimmillaan 9 astetta lämmintä, joten junan esimies päätti tiivistää meidät muihin vaunuihin. Yhtään ei ollut minun näppini siinä pelissä, että johtajat pääsivät mukavan viileään vaunuun. Vaihtoehdot olivat sauna, sauna ja viileä. Lämmitys toimi tasaisesti kautta junan ja silleen. Junamatka oli harvinaisen levoton ja aamulla kuuden aikoihin herätys toi mukanaan perhoset vatsanpohjaan. Mitenköhän tästä selvittäisiin?
Ensimmäinen viikko oli huollolla rauhoitettu. Siirryttiin vain ensimmäisiin asemiin ja sitten torstaina toisiin. Lauantaina olin jo läpeensä turhautunut ja kiukkuinen. Kirjoitin sotapäiväkirjaani, että mä halusin vuotaa verta, hikeä ja jopa kyyneliä tän harjoituksen eteen ja mitä mä nyt teen? Istun taas teltassa ja yritän keksiä tekemistä. Sääkin oli kaikkea muuta, kuin kertomuksissa. Pakkasta oli pahimmillaan ehkä viisi asetta ja luntakin vain viitisentoista senttiä. En ollenkaan osannut sanoa olinko Pahka- vai Rovajärvellä, niin samankaltaista siellä oli - kunnes pääsin käymään komentopaikalla. Se oli vaaran laella ja sieltä tunnistin Lapin käkkärämäntyineen. Hymyhän siitä levisi kasvoille saman tien. Vielä leveämmäksi se kävi, kun lauantai-illan käskynannossa tuli määräys koostaa kaksi kivääriryhmää joukkueen puolustusammuntoihin, joissa itse toimin j-johtajana. Yhden ryhmän saisin vielä komennon joukoista. Sunnuntaiaamuna kävin myös tiedustelemassa uudet asemat ja sain vihdoinkin kirjoittaa kirjaani, että nyt alkoi huollonkin osalta tämä haistavittu-vaihe.
Sunnuntaina käytiin siis ampumassa. Näitä Rovajärven puolustusammuntoja oli hehkutettu maasta taivaisiin ja sanottiin, että ne jättävät Taipalsaaren ammunnat kauas jälkeensä. Mutta mitä ihmettä, osasin mosien P-kaudella rakentaa parista metristä lautaa ja narua paremmat taisteluradat! Olin äärimmäisen pettynyt. Ja mielestäni toimintani ei ollut mitenkään sen arvoista, että ammuntojen johtaja oli aivan rakastuneen oloinen. Se rakastui myös juurikin siihen komennosta tulleeseen alikessuun, jonka nyt kaikki tietävät olevan yksi parhaista ihan millä mittarilla tahansa. En ole koskaan ymmärtänyt, miten se mies ei päässyt RUK:iin. Joka tapauksessa, hirveä määrä kehuja saatiin, mutta Taipalsaaren pimeäammunnat säilyvät edelleen ammuntojen listaykkösinä.
Mutta tosiaan, sunnuntaista se lähti, kun siirryttiin järjestelmävaiheeseen. Sitten oli jaosjohtajakin tyytyväinen, kun tekemistä riitti. Mulla oli kerrankin isompi pumppu mukana ja miehiä vilisi asemissani päälle 40. Seuraavan kerran jäätiin paikoillemme tiistai-iltana, jotta keskiviikkona ehdittäisiin kunnolla laskea kalusto ja valmistautua torstain kotiinpaluuta varten. Huoltoa kun ei olekaan ihan niin näppärä liikutella, kuin tykkejä.
Toiseksi viimeisten asemien kanssa kävi hassusti. Oltiin paikallaan ajoon valmiudessa, eli roinat oli pakattu ja tartti vain kaasua painaa heti luvan tultua. Olin jo niin väsynyt ja ajatukseni sen verran yksioikoisia, että oletin tietenkin tiedon tulevan automaattisesti ensin jaosjohtajalle ja sitten minä lähettäisin sen eteenpäin muille ryhmilleni. Kävikin sitten niin, että tieto siirtymisestä tuli aivan toisesta suunnasta ja sen kulku katkesi kesken kaiken. Minä en siis koskaan saanut tietää, että tuli lupa lähteä ja sittenhän istuin hölmistyneenä säiliöauton hytissä katselemassa, kuinka lämärit ja spadet ja joitakin muitakin kiitää ohi. Tuli pieni paniikki ja juoksin lähimmän kouluttajan luo, että voiskos mitenkään ottaa yhteyttä tuonne ylempiin tahoihin, että onko meillä lupa liippua - jaokseni karkasi! Homma levähti käsiin aivan täysin, mutta siitä selvittiin yllättävän hyvin. Uusissa asemissa sinkosin autosta ulos tarkastamaan, että kaikki mieheni ovat päässeet perille ja tietenkin törmäilin koko ajan kouluttajiin, jotka auliisti kertoivat mulle yksitellen kukin vuorollaan, että tää kusee. Ai, en huomannut! Pienellä salapoliisityöllä sain vihdoin kasattua kuvan siitä, mitä tossa ajoonlähdössä oikein tapahtui. Porin prikaatihan siinä tapahtui. Ja epäpätevä viestimies. Viesti oli tullut lämäreille ja sieltä oli taistelija levittämään sitä eteenpäin. Spadet saivat käskyn, mutta sitten kuljetusvälineryhmän ja viestimiehen välissä oli Porin prikaatin taktinen taistelujohtokeskus, eikä viestimies älynnyt tarkistaa kenelle sen "AJOON!"-komennon huusi. Pori lähti ajoon ja ollensa nimensä veroisia nopean toiminnan joukkoja, ehtivät änkeä meidän valmiiksi lähtökuopissa olevan marssiryhmityksen väliin. Mä sain viestin vasta monen minuutin jälkeen. Pori ajoi muutaman kilometrin eteenpäin, ennen kuin niillä hehkulamppu välähti. "Jätkät... ei muuten tainnut olla meille se ajoon-käsky...". Loppujen lopuksi en voinut kuin nauraa kyseiselle kömmähdykselle. Eihän se olisi ollut harjoitus eikä mikään, ellei jotain tollaista edes kerran tapahtuisi.
Tarinoita riittäisi vielä vaikka kuinka. Keskiviikkona käytiin pienen ryhmän kanssa ihmettelemässä tykkejä. Sääli on olla tykkimies, jos ei ole koskaan edes tykkiä nähnyt. Alikit naureskelivat tykkimiehilleen, että kunhan toi meidän koksu näkee sen tykin, se varmaan taas alottaa sellaisen tarinaryöpyn, että te ette tajua siitä mitään. Ja niinhän siinä kävi. Koin vastustamatonta tarvetta kertoa kaiken, mitä tuliasemissa ja maalialueella tapahtuu missäkin vaiheessa ja mitä kukakin yksittäinen tykkiryhmän jäsen tekee. Vasta jälkeenpäin sain selityksen niille virneille, joita huoltomiesten kasvoille ilmestyi. Perhanan alikessut!
Koko Rovan ajan mulla oli järjetön ikävä takaisin tykeille. Jouduin tyytymään siihen, että kuuntelin, kuinka lähtölaukaukset ja hetken päästä iskemät jylisivät kaikkialla ympärillä. Mielestä hiipi esiin kaikenlaisia muistoja ja Hamina tuli taas uniin. Eräs keskustelu kessun kanssa toi niin pahan olon, että oli pakko kadota yksinäisyyteen hetkeksi. Ai miten niin tää sota on hieman raskaampaa, kun oikeastaan missään vaiheessa ei ole ollut sitä omaa tupaa tukena ja turvana? Hieno huomio, mutta oliko ihan pakko. Koksu meni rikki, taas kerran. Teki mieli sanoa, että kokeilepa kuule itse ja tule sitten ihmettelemään. Ehkä jonain kauniina, armeliaana päivänä mä saan haavani nuoltua sen verran puhtaaksi, ettei ne enää joka kerta asiasta mainittaessa repeydy auki. Sitä odotellessa.
Oli aika upea saavutus näillä hermoilla, että ainoastaan kerran katkesi pinna niin pahasti, että alkoi tavarat lentää ja huusin kurkku suorana. Yllättäen taas erältä nimeltä mainitsematon lääkintäryhmä oli asialla. Sinä aamuna vannoin, että loppusodasta tulee näille kavereille helvettiä. Sinä aamuna mun mittani täyttyi niiden saamattomasta ja epäpätevästä johtajasta. Minkään muun ryhmän kanssa ei ole tuollaisia ongelmia ja ne ongelmat johtuvat ihan vain johtajan puutteesta. Homma luisti sillä ryhmällä vain, kun mun kakkoseni meni paikalle ja näytti esimerkkiä. Sitten tulin minä ja yhtäkkiä kaikki katosivat jonnekin... Vääpeli (mun varajohtajani) kertoi mulle vihdoin mistä se johtuu. Ne kuulemma pelkäävät mua. Ja tuon erään aamun höykytyskin varmasti auttoi asiaa paljon. Tosin sen jälkeen olin tyytyväinen, kun ryhmän jäsenet tulivat pienelle äänellä kertomaan mulle, että ne eivät ole saaneet vuorokauteen syödyksi. Silloin leimahti toisen kerran hyvin lyhyen ajan sisään ja olin hyvin lähellä telottaa sen ryhmänjohtajan siihen paikkaan. Ei kai ihmekään, että miehet on vähän poikki, kun johtaja ei perkele huolehdi siitä, että ne saavat syötyä! Tunsin itseni hieman typeräksi, koska olin juuri äsken raivonnut niille naama punaisena ilmeisen turhaan. Toivoin, ettei siihen koskaan tarvitsisi mennä, mutta vihdoin mun oli pakko mennä kouluttajan juttusille. Mun paukkuni ja kikkani kyseisen ryhmänjohtajan paskamahan kanssa ovat täysin lopussa. Koko johtajakauteni olen paininut saman ongelman kanssa ja se ei kuin vain pahene. Verenpaineeni nousee, kun edes ajattelen asiaa.
Luojan kiitos tämän palveluksen jälkeen mun ei enää tarvitse sen ongelman ääreen istua. En voisi kuvitellakaan lähteväni sotaan sen ryhmän kanssa. Tai sitten ampuisin sen ryhmänjohtajan ja nostaisin erään kunnostautuneen tykkimiehen siihen rooliin.
Oliskohan se Rovasta tällä erää. Seuraavaksi valmistautuisi Sailan ja Otson kihlajaiskahveihin. Ens viikonloppuna moikkaamaan kaveria Hämeenlinnaan <3
Leave a comment
amused